Suomen Psykomotoriikkayhdistys ry

Lystiä liikuntaa, jolla on tärkeä tavoite

Linkissä Kurikka-lehden artikkeli “Lystiä liikuntaa, jolla on tärkeä tavoite”

KOKEMUKSIA PSYKOMOTORISESTA RYHMÄKUNTOUTUKSESTA

KOKEMUKSIA PSYKOMOTORISESTA RYHMÄKUNTOUTUKSESTA
Maarit Käenmäki, fysioterapeutti

Kahdeksan viisivuotiasta lasta, sanomalehtiviitat päällään, roikkuu vieri vieressä korkealta patjakasalta päät alaspäin – ”Hei, me ollaan lepakoita!”

Yhden pojan esimerkki on houkutellut ja rohkaissut muutkin lapset kokeilemaan lepakkona olemista. Hetkeä aiemmin sama joukko on vilistänyt ympäri salia lepakkomiehinä, piiloutunut sanomalehden alle kilpikonniksi sekä kokeillut, miten lehtiarkki leijailee, kahisee ja rypistyy paperipalloksi.

Kyseinen kuvaus on alle kouluikäisten lasten psykomotoriseen harjaannuttamiseen perustuvalta liikuntakerhotunnilta. Olen vuodesta -98 lähtien työssäni terveyskeskusfysioterapeuttina ohjannut näitä 5-6-vuotiaille kotihoitolapsille tarkoitettuja ryhmiä.
Kerta toisensa jälkeen saan hämmästellä lasten luovuutta ja kekseliäisyyttä erilaisten materiaalien ja välineiden käytössä; joka vuosi joku lapsista keksii aivan uuden tavan liikkua ja toimia kulloinkin käytössä olevaa materiaalia tai välinettä hyödyntäen.

Lapset tulevat ohjaamaani ryhmään lastenneuvolan terveydenhoitajien, lääkärin, puheterapeutin, fysioterapeutin ja/tai alle kouluikäisten lasten kuntoutuksesta vastaavan terveyskeskuspsykologin suosituksesta. Näillä lapsilla on todettu kielellisen kehityksen häiriötä tai viivästymää, tarkkaavaisuuden ja itsesäätelyn ongelmia, motorista kömpelyyttä, sosiaalisten taitojen kypsymättömyyttä ja/tai ujoutta ja arkuutta.

Ohjaan ryhmää yhdessä terveyskeskuspsykologin kanssa – hän havainnoi lapsia, itse toimin ryhmän varsinaisena ohjaajana. Ryhmän tavoitteena on lasten kokonaisvaltaisen kehityksen tukeminen, ”tien tasoittaminen” esikouluun ja siitä eteenkin päin. Olemme saaneet hyviä, konkreettisia tuloksia toiminnallamme. Erityisesti lasten itsetunnon ja minäkuvan vahvistuminen sekä sosiaalisten taitojen kehittyminen ovat tulleet selkeästi ilmi. Palaute lasten vanhemmilta on ollut pelkästään positiivista. Vanhemmat kertovat, miten lasten edistyminen tulee näkyviin arkielämän parempana sujumisena.

Tapausesimerkkeinä kerron kolmesta, eri vuosina liikuntaryhmääni osallistuneesta lapsesta. Heidän kohdallaan psykomotoriikasta käytetty kuvaus, että se on ”tie omaan itseensä ja silta toiseen ihmiseen”, on konkreettisesti toteutunut.
Viisivuotiaan pojan vanhemmat olivat neuvolakäynnillä ilmaisseet huolensa pojan poikkeuksellisesta arkuudesta ja ujoudesta. Tämä poika ei ollut esim. suostunut jäämään seurakunnan päiväkerhoon, vaan oli täysin kiinni äidissään, joka hoiti kotona kahta lastaan. Pojan arkuus oli näkynyt myös liikuntatilanteissa – hän ei ollut oppinut ajamaan polkupyörällä eikä halunnut kokeillakaan luistelemista. Hän ei harrastanut mitään riehakkaita leikkejä, vaan oli kiinnostunut legoilla rakentelemisesta, autoradoista ja kirjoista ja viihtyi näiden leikkien parissa yksikseenkin. Neuvolan terveydenhoitajan suosituksesta poika tuli syksyllä mukaan psykomotoriikkaryhmääni. Aluksi hän seurasi ryhmän toimintaa isänsä sylistä käsin, vähitellen isä ja äiti saivat siirtyä pukuhuoneen puolelle. Keväällä todella helpottuneet vanhemmat saivat jättää poikansa ryhmään ja mennä itse asioille. Toimintakauden aikana arasta, vähäsanaisesta pojasta oli tullut oma-aloitteisesti asioistaan kertova, aktiivinen toimija, joka ilmiselvästi nautti liikkumisesta ja oli jo aloittanut pyöräilyn harjoittelemisen.
Toinen lapsi, kuusivuotias tyttö tuli ryhmään perheneuvolan psykologin suosituksesta. Tämä tyttö oli vieraiden ihmisten seurassa täysin puhumaton, vaikka osasikin puhua. Hänkin oli liikkumisessaan varovainen, esim. hippaleikkejä hän seurasi aina sivusta, mutta muuhun toimintaan osallistui innokkaasti ja uteliaasti. Hämmästykseni ja iloni oli suuri, kun eräällä ryhmäkerralla alkupiirissä istuessamme tyttö vastasi, kun kyselin lasten kuulumisia. Keväällä hän kertoili jo monisanaisemminkin tekemisistään, lähinnä leikeistään sisarustensa kanssa.

Neuvolan terveydenhoitajan suosittelemana psykomotoriikkaryhmääni tuli eräänä syksynä ylivilkas poika, jonka äiti kertoi, miten heidän arkensa oli vaikeaa ja voimia kysyvää. Ohjeiden kuuntelu ja noudattaminen oli pojalle vaikeaa, hän oli levoton ja kiusasi jatkuvasti pikkusiskoaan, äidin mielestä poika oli lähinnä tottelematon. Liikunta, kuten leikkipuistoleikit, jalkapallon pelaaminen ja pyöräily olivat pojalle mieluisia ja sujuivatkin hyvin, mutta edellisenä syksynä aloitettu voimisteluseuran temppujumpassa käyminen oli pitänyt lopettaa kesken kauden, koska poika oli ohjaajan mukaan vain häirinnyt siellä ja kiusannut muita lapsia. Aloittaessaan psykomotoriikkaryhmässä poika juoksenteli päämäärättömästi, törmäili muihin lapsiin, keskeytti aloittamansa toiminnan ja ryntäsi toiseen paikkaan, käsitteli välineitä vauhdilla ja voimalla. Rentoutumistuokioissa hän ei malttanut olla paikallaan. Puoli vuotta myöhemmin tämän iloisen pojan käyttäytyminen oli muuttunut; hän kuunteli ohjeita, sääntöleikeissä osasi noudattaa sääntöjä, otti toiset lapset paremmin huomioon ja rentoutumishetkissä oli paikallaan ja selkeästi nautti niistä. Myös äidin palaute oli, että arkielämä sujui paremmin – pikkusiskon kiusaaminen oli selkeästi vähentynyt ja esim. kotoa lähtemiset ja nukkumaanmenot sujuivat kitkattomammin.

Kaikilla näillä kolmella lapsella on ollut myös erityisiä vahvuuksia, kuten hyvä muisti, hyvät kognitiiviset taidot sekä rikas mielikuvitus. Näiden vahvuuksien huomioiminen on auttanut heitä luottamaan muihinkin kykyihinsä. Positiiviset, elämykselliset liikuntakokemukset ovat edelleen vahvistaneet heidän itsetuntoaan ja he ovat rohkaistuneet vuorovaikutukseen toisten kanssa. Mielekäs ja haasteellinen toiminta on auttanut heitä itsesäätelyssä.

Nämä tapausesimerkit puhuvat puolestaan, kun pohditaan psykomotorisen harjaannuttamisen hyödyllisyyttä.
Kun ryhmiä ohjatessani näen, miten lapset liikkuvat, leikkivät ja toimivat aktiivisesti ja innostuneesti, onnistumisistaan nauttien ja taidoissaan edistyen, vakuutun siitä, että käyttämämme työmenetelmä, psykomotoriikkaan perustuva ryhmätoiminta, on juuri oikea tapa auttaa näitä lapsia, tukea heitä heidän kokonaisvaltaisessa kehityksessään!
Toivonkin tietämyksen psykomotoriikan käyttömahdollisuuksista lisääntyvän ja sitä kautta eri ammattiryhmien rohkaistuvan käyttämään sitä eri ikäisten ihmisten toimintakyvyn edistämisessä ja tukemisessa.

Kerron mielelläni lisää kokemuksistani sekä toiminnastani psykomotorisen ryhmäkuntoutuksen ohjaajana.

Maarit Käenmäki
fysioterapeutti
Suomen Psykomotoriikkayhdistyksen hallituksen jäsen
maarit.kaenmaki@pp.inet.fi

PSYKOMOTORIIKASTA TUKEA JA APUA

Psykomotoriikassa korostetaan kehon ja mielen yhteyttä. Tavoitteena on lapsen ja nuoren kokonaisvaltainen tukeminen käyttäen liikuntaa apuna. Liikunta on elämän perusilmiö ja siksi mitä luontevin kanava ilmaista itseään ja kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Psykomotoriikan menetelmän juuret juontavat Keski-Eurooppaan. Suomessa toteutettavaan psykomotoriikkaan on saatu vaikutteita erityisesti Saksasta, jossa se on ollut jo kymmeniä vuosia käytössä sekä kasvatuksen että terapian alueella. Suomeen psykomotoriikka on rantautunut varsinaisesti 1990 luvulla, jolloin perustettiin vuonna 1994 Suomen Psykomotoriikkayhdistys ry.

Psykomotoriikan näkökulmasta liikunta nähdään laajasuuntaisena kehityksen edistämisen ja tukemisen välineenä. Liikuntaa ei toteuteta urheilullisessa tarkoituksessa (lajikohtaisesti, tulostavoitteellisesti, kilpailullisesti), vaan liikunnalla on tärkeä merkitys koko persoonallisuuden kehittymisessä. Sisällöissä korostuvat monipuoliset havaintomotoriset ja yhteistoiminnalliset harjoitteet, joita voidaan toteuttaa erilaisissa ympäristöissä sisällä ja ulkona. Harjoitteet ovat leikinomaisia ja hauskoja tarjoten liikunnan riemua ja elämyksiä myös motorisesti taitamattomille sekä aroille ja pelokkaille liikkujille. Liikunta tarjoaa myös hyväksyttävän kanavan purkaa tunteitaan. Kukaan ei ”joudu pelistä pois”, vaan kaikilla on osallistumisen mahdollisuus ilman pakkoa ja suorituspaineita.

Havaintomotoriikka on psykomotoriikan tärkeä ja keskeinen osa-alue varsinkin varhaislapsuudessa, mutta myös muina ikäkausina. Havainto ja liike liittyvät kiinteästi toisiinsa. Jos motoriikassa on häiriöitä, heijastuvat ne myös havaintotoimintaan ja päinvastoin. Oppiminen ja tarkoituksenmukainen toimiminen edellyttävät aistikokemusten oikeaa jäsentymistä. Yksilön oma aktiivisuus on tärkeää, ei ulkopuolinen stimulointi.
Psykomotoriikan yhtenä tärkeänä tavoitteena on myös tukea lapsen ja nuoren oma-aloitteisuutta ja luottamusta omiin kykyihinsä. Tämä vahvistaa itsetuntoa ja minäkuvaa.
Toisten kanssa liikuttaessa on tilaisuus kehittää vuorovaikutustaitoja ja muita sosiaalisen toiminnan perusvalmiuksia.

Muuttunut elinympäristö – muuttunut motoriikka

Ympärillämme on liikettä, elämme liikkuvassa maailmassa, mutta ihminen ei itse liiku riittävästi. Erityisen huolestuttavaa tämä on lasten ja nuorten kohdalla, koska liikunnalla on erityisen tärkeä merkitys paitsi lapsen ja nuoren fyysismotoriselle kehitykselle ja terveydelle myös sosioemotionaaliselle ja kognitiiviselle kehitykselle. Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen nuori on fyysisesti täysin passiivinen ja joka viidennellä lapsella ja nuorella on psyykkisiä ongelmia ja häiriöitä. Tuore tilastokeskuksen tieto erityisoppilaiden osuuden kasvusta on huolestuttavaa. Erityisesti ovat lisääntyneet tunne-elämän häiriöt ja sopeutumisvaikeudet. En väitä, että liikunnalla kaikkia ongelmia voidaan poistaa, mutta liikunta on yksi merkittävä tekijä mm. minäkuvan kehityksessä. Psykomotoriikan näkökulmasta toteutettu liikunta on monien tutkimusten mukaan lieventänyt häiriöitä ja ongelmia. Erityisen merkittävää se on ennaltaehkäisevässä mielessä. Suomessa käyttö on ollut toistaiseksi melko vähäistä, mutta saadut kokemukset ovat olleet erittäin myönteisiä.

Tämän päivän lapsi ja nuori elää teknistyneessä tieto-, media- ja kulutusyhteiskunnassa, jossa tärkeät oman kehon toiminnan kautta saadut havaintomotoriset kokemukset ( liikekokemukset, tunto-kosketus) jäävät liian vähäisiksi. Tämän seuraukset näkyvät tutkimusten mukaan paitsi fyysismotorisina ja aistitoimintojen ongelmina, myös häiriöinä sosioemotionaalisessa kehityksessä. Selvitysten mukaan n. 20 prosentilla oppilaista on erityistarpeita, jotka tulisi ottaa huomioon liikunnanopetuksessa.

Yhä nuoremmilla lapsilla on tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja, levottomuutta, tarkkaavaisuusongelmia ja erilaisia muita psyykkisiä häiriöitä. Ylipaino ja sen myötä tyypin 2 diabetes yleistyvät jo lapsilla. Kaikki nämä voidaan yhdistää vähäiseen liikkumiseen joko suoraan tai välillisesti. Motoriikaltaan heikko, taitamaton lapsi tai nuori joutuu hyvin helposti syrjityksi ja kiusatuksi toveripiirissä. Hän ei uskalla mennä toisten joukkoon ja vetäytyy syrjään. Tämä johtaa taas puolestaan liikunnan välttämiseen. Motoriikka ja myönteinen minäkuva eivät pääse kehittymään ja näin noidankehä on valmis.

Lapset ja nuoret tarvitsevat aitoja kokemuksia ja elämyksiä. Parhaiten näitä tarjoaa ympäröivä luonto. On tärkeää saada itse suunnitella ja rakentaa majoja, keksiä leikkejä ja sääntöjä. Kuitenkin nykyään kaikki on liian valmiina eikä kaupunkilaislapsille ja nuorille ole vapaata leikki- ja pelitilaa riittävästi. Pihat täyttyvät autoista ja metsät ja niityt muutetaan asuma-alueiksi. Leikkikentän välineet eivät jaksa kovin kauan kiinnostaa, jos ne ovat liian yksipuolisia. Kiinnostavampi paikka olisi lähimetsä, mutta saako sinne mennä?

Lapsen ja nuoren elämä on kuten aikuistenkin kiireistä aikataulun mukaan toimimista. On vaarana, ettei heille jää riittävästi aikaa itsenäiselle, omaehtoiselle toiminnalle. Kuitenkin vapaaehtoinen itsenäinen toiminta kehittää lapsen ja nuoren minäkuvaa ja luottamusta omiin kykyihinsä. Nykyään puhutaan ns. curling-lapsista, joille tie on jo valmiiksi tasoitettu. Tästä saattaa olla seurauksena omavastuun välttäminen ja luottamus, että muut tekevät päätökset ja ottavat vastuun heidän puolestaan. Psykomotoriikassa korostetaan Maria Montessorilta lähtöisin olevaa ohjetta ”auta minua tekemään se itse ” .

Vanhemmat, kasvattajat ja terapeutit avainasemassa

Aikuisen tärkeänä tehtävänä on huolehtia lapsen ja nuoren kokonaisvaltaista kehitystä edistävästä ja tukevasta ympäristöstä. Tutkimusten mukaan vanhempien tuki ennustaa liikunnan harrastusta. Vanhempien oma fyysinen passiivisuus ennustaa puolestaan lasten inaktiivisuutta. Lapsia tulisi ohjata leikkimään runsaasti ulkona, koska ulkoleikit kehittävät erityisesti motorisia taitoja, havaintotoimintoja ja ovat yhteydessä terveyttä kuvaaviin muuttujiin kuten kehon paino-indeksiin ja veren rasva-arvoihin. On tärkeää muistaa, että aikuisten asenteilla ja esimerkillä on merkittävä vaikutus lapsiin ja nuoriin.

Yksi päiväkodin liikuntatuokio tai yksi terapiatunti viikossa tai kaksi tuntia koululiikuntaa ei ole riittävää, tarvitaan päivittäistä monipuolista liikkumista. Liikunnan ei suinkaan aina tarvitse eikä tule ollakaan aikuisen ohjaamaa toimintaa. Aikuisen on kuitenkin luotava puitteet ja ympäristö, jotka mahdollistavat lapsen ja nuoren itsenäisen turvallisen toiminnan. Tuki on tärkeää varsinkin lapsilla ja nuorilla, jotka syystä tai toisesta sitä erityisesti tarvitsevat

Saattaa myös olla, että aikuiset näkevät liikunnan häiriönä. Lasten ei anneta telmiä ja peuhata kotona eikä päiväkodissa, koska se voi aiheuttaa epäjärjestystä. On yksinkertaisempaa ja ”siistimpää” tehdä hienomotorisia harjoitteita (myös tärkeitä) tai viedä lapsi harrastamaan liikuntaa kodin ulkopuolelle kerran tai kaksi viikossa. Tämä ei kuitenkaan riitä. Lapsen on saatava purkaa useita kertoja päivässä energiaansa liikkumalla omaehtoisesti.

Psykomotoriikka sopii kaikille

Monipuoliset harjoitteet kehittävät motorisia kykyjä ja valmiuksia. Näin mahdollistuu eri liikuntalajien oppiminen ja osaaminen sekä sisäinen motivaatio liikkumiseen kasvaa.
Jokaisella on mahdollisuus onnistua, koska lähtökohtana ovat yksilön vahvuudet, ei heikkoudet. Tämä vahvistaa yksilön minäkuvaa ja itsetuntoa, lisää hyvinvointia ja antaa voimavaroja sekä rohkaisee toimimaan toisten lasten ja nuorten kanssa.

Psykomotoriikasta ovat hyötyneet monet erityistä tukea tarvitsevat lapset ja nuoret. Hyviä kokemuksia on saatu ylivilkkaiden, tarkkavaisuusongelmaisten, arkojen ja pelokkaiden sekä käyttäytymishäiriöisten lasten ja nuorten kanssa. Näyttöä hyödyllisyydestä on myös lapsilla ja nuorilla, joilla on oppimisvaikeuksia, kielellisen kehityksen häiriöitä tai motorista kömpelyyttä ja taitamattomuutta.

Ei tarvitse olla liikunta-alan ammattilainen voidakseen käyttää liikuntaa ”työvälineenä”.
Psykomotoriikan tulisi olla punaisena lankana päiväkotien, koulujen ja urheiluseurojen liikunnassa. Sitä voivat käyttää monet sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset terapiatyössään. Monissa Euroopan maissa sairausvakuutus korvaa psykomotorisen harjoittelun, jos terapeutti on aiheeseen ammatillisesti kouluttautunut. Suomessa ei ole psykomotoriikan ammattikoulutusta. Lisääntyneen lasten ja nuorten pahoinvoinnin ja kasvavien oppimisvaikeuksien vuoksi olisi tärkeää kasvatuksen ja terapian ammattihenkilöiden yhteistyö ja verkottuminen unohtamatta perhettä tai muuta lapsen ja nuoren lähipiiriä.

Koulutusta järjestävät mm. Suomen Psykomotoriikkayhdistys ry ja Helsingin Ammattikorkeakoulu Stadia. Yhdistyksen kotisivuilta (www.psykomotoriikka.info) löytyy linkkejä muiden Euroopan maiden psykomotoriikan yhdistyksiin ja koulutuksiin sekä 15 maan yhteisen järjestön Euroopan Psykomotoriikka Forumin sivuille (EFP).

Lähteet

Koljonen, M. 2000. ”Uskallan ja osaankin” – Psykomotorinen harjaannuttaminen itsetunnon
ja motoriikan tukemisessa, kun lapsilla on oppimisvaikeuksia. LIKES, julkaisu 129. Jyväskylä.
Koljonen, M. 2005. Psykomotorisen harjaannuttamisen mahdollisuudet. Kirjassa Rintala, P –
Ahonen, T- Cantell, M- Nissinen A. (toim.) Liiku ja opi. PS-Kustannus. Jyväskylä
Sääkslahti, A. 2005. Liikuntaintervention vaikutus 3-7-vuotiaiden lasten
fyysiseen aktiivisuuteen ja motorisiin taitoihin sekä fyysisen aktiivisuuden yhteys sydän- ja verisuonitautien riskitekijöihin. Jyväskylän yliopisto.
Zimmer, R. 2001. Liikuntakasvatuksen käsikirja. LK-kirjat.
Zimmer, R. 1999. Handbuch der Psychomotorik. Herder.

Kirjoittaja

Maija Koljonen
lehtori
Liikuntatieteiden lisensiaatti
Fysioterapeutti
Helsingin Ammattikorkeakoulu

Liikunta kasvattaa lapsen itsetuntoa ja helpottaa oppimista

Liikunta kasvattaa lapsen itsetuntoa ja helpottaa oppimista

Reetta Paavilainen (Nuori Suomi ry)

Saksalaisprofessori Renate Zimmer, 56, on edustamansa asian ruumiillistuma: hän kertoo yhtä paljon eleillään ja ilmeillään kuin puheellaan – ja viestit ovat sopusoinnussa keskenään. ”Kun pidän esitelmää, en piilottele ollenkaan psykomotoriikkaa, koska kehon kielestä näkyy, mitä todella ajattelen. Keho ja mieli ovat yhtä”, Zimmer sanoo.

Zimmer on kehittänyt noin neljännesvuosisadan alle kouluikäisille sopivaa psykomotoriikan mallia. Psykomotoriikassa liikunta ymmärretään kasvatuksen ja oppimisen välineeksi. Psykomotorinen toiminta sopii kaikille lapsille, mutta erityisesti niille, joilla on psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia.

”Liikunta kasvattaa lapsen itsetuntoa ja –luottamusta, helpottaa oppimista, sosiaalisia taitoja sekä lapsen havainto- ja liikuntakykyä. Liikunnan avulla lapsi selviää paremmin elinympäristössään”, Zimmer sanoo.

Zimmer luennoi marraskuun lopussa Nuori Suomi ry:n Lasten Liikuttajat –seminaarissa Tukholmassa.

Zimmer on joutunut koko uransa ajan vakuuttamaan muita ihmisiä liikunnan merkityksestä lapsen kehitykseen ja kasvuun. ”Toimiessani muutaman vuoden liikunnanopettajana lukiossa ja ala-asteella minua vaivasi se, että liikuntakasvatuksessa liikunta ymmärrettiin ainoastaan urheiluksi. Olin vakuuttunut siitä, että se on muutakin kuin vain fyysistä ponnistelua”, Zimmer kertoo.

Intuitionsa ohjaamana Zimmer lähti opiskelemaan kasvatustieteitä ja psykologiaa. Väitöskirjan hän teki liikunnan merkityksestä oppimiselle. 1980-luvun alussa hän sai professorin viran Osnabrückin yliopiston liikuntatutkimuksen ja -kasvatuksen laitokselta ja alkoi kehittää liikuntakasvatukseen psykomotorista suuntausta.

”Laitoksella suhtauduttiin työhöni suopeasti, mutta työtoverini pitivät psykomotoriikkaa lähinnä minun omana harrastuksenani. Yritin opettaa psykomotoriikkaa liikuntakasvatuksen luennoilla, mutta vaikeaa se oli, koska opetussuunnitelma saksalaisissa yliopistoissa on hyvin tiukka”, Zimmer kertoo.

Työ kuitenkin kannatti. Nyt liikuntatieteiden opiskeluun kuuluu kaksi pakollista psykomotoriikan kurssia. Zimmerin ja muiden samanmielisten vuosia jatkuneen työn tuloksena myös useat kasvatuksen ammattilaiset ovat ymmärtäneet liikunnan tärkeyden. ”Noin viidesosa saksalaisista kouluista on sellaisia, joissa liikuntatuokioita on siroteltu teoriatuntien sekaan tai teoreettisia aineita opetetaan liikunnan avulla. Tällainen yhdessä tekeminen on parantanut oppimisvaikeuksista kärsivien ja hitaiden oppimista sekä kasvattanut luokan yhteishenkeä. Ja mikä parasta, nämä lapset nauttivat oppimisesta”, Zimmer sanoo.

Saksassa toimii myös liikkuvien päiväkotien verkosto, joka soveltaa Zimmerin luomaa psykomotoriikan mallia. Näissä päiväkodeissa on muun muassa tavallista enemmän liikkumaan innostavia tiloja ja välineitä. ”Ympäristöstä löytyy ärsykkeitä kaikille aisteille, mutta yksi huone on pyhitetty pelkkään rentoutumiseen. Psykomotoriikassa pidetään tärkeänä energian ja rentoutumisen vaihtelua”, Zimmer sanoo.

Zimmer ohjaa opetus- ja tutkimustyönsä ohella liikuntaryhmiä erityistukea tarvitseville 3-12-vuotiaille lapsille.

”Näillä lapsilla on muun muassa kielellisiä ja motorisia ongelmia, viivästymiä kehityksessä sekä oppimisvaikeuksia. Yhä useampi saksalaislapsi tarvitsisi psykomotorista kasvatusta psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiinsa”, Zimmer sanoo.

” Lasten luonnollinen liikkuminen on vähentynyt koko ajan. Pienet lapset nauttivat kuitenkin valtavasti ihan arkisista leikeistä ja liikkumisesta yhdessä vanhempien kanssa. Lapsen ensimmäisinä elinvuosina vanhempien pitäisi sytyttää liikunnan kipinä, jotta lapsi ei voi elää ilman liikunnan tuomaa iloa ja nautintoa”, Zimmer sanoo.

Zimmerin omat lapset – nyt jo aikuistuneet tytär ja poika – kävivät molemmat kuusivuotiaaksi asti äitinsä keralla yhteisessä jumpassa kaksi kertaa viikossa. ”Lapseni lähtivät aina innoissaan tähän yhteiseen harrastukseen ja tietenkin se oli minustakin ihanaa, olla samalla tarkkailija ja äiti ja nähdä heidän pikkuhiljaa kehittyvän”, Zimmer kertoo.

Kun lapset täyttivät kuusi vuotta,  Zimmer ei enää sekaantunut lastensa harrastuksiin. Tytär valitsi voimistelun, tanssin ja pianon soittamisen; poika voimisteli, pelasi jalkapalloa ja tennistä. Zimmer on kirjoittanut useita varhaislapsuuden liikuntakasvatusta ja psykomotoriikkaa käsitteleviä kirjoja. Hän käy luennoimassa ympäri maailmaa; ensi vuoden kalenteri on jo tältä osin täynnä. Zimmer sanoo nyt olevansa tilanteessa, jossa hän voi nauttia vuosia jatkuneen työnsä tuloksista. Kasvattajien herättelyä hän ei aio kuitenkaan lopettaa. Hänen lähiaikoina ilmestyvä kirja kantaa nimeä Toben macht schlau (Riehuminen tekee nokkelaksi, toim.suom.)

”Jatkan tätä työtä varmasti eläkkeelle päästyänikin. Psykomotoriikasta kertominen ei ole ainoastaan työtäni, jota rakastan, vaan myös harrastukseni”,  Zimmer sanoo.